Vuosi 2013: Mitä tuli tehtyä?

Vuosi 2013 lähenee loppuaan, joten pieni summaus kuluneesta vuodesta lienee paikallaan. Blogin aloittamisen jälkeen olen

tilannut seiskan, lukenut sitä, käynyt avannossa, juonut olutta (kahteenkin otteeseen!), käynyt paikallispubissa sunnuntaina klo 11, käynyt kirkossa perusmessussa, käynyt katsomassa oopperaa, luovuttanut verta, aloittanut kahvinjuonnin (jonka olen sittemmin onnistunut myös lopettamaan), hypännyt benji-hypyn, lukenut viikon horoskooppeja, ostanut pastellinvihreät housut, syönyt horrorpizzaa sekä käynyt Peukkulassa ja sienimetsällä.

Parasta oli? Benji-hyppy

Kamalinta oli? Benji-hyppy ja avanto

Ällöttävintä oli? Horrorpizza

Turhinta oli? Horoskoopit, Seiska

Masentavinta oli? Kirkko

Positiivisin yllätys? Verenluovutus

Mitä tekisin toistekin? Montakin asiaa, mm. paikallispubeilusta sunnuntaiaamuna tulisi varmaan ihan hyvä tapa, kuten verenluovutuksestakin

Vuosi 2013 oli muutenkin melkoisen onnistunut. Sen lisäksi, että tein paljon kaikkia siistejä juttuja, näin myös monia uusia hienoja paikkoja, aloitin uuden harrastuksen sekä tapasin paljon uusia mahtavia ihmisiä. Tämä oli myös ensimmäinen kokonainen, kokopäiväinen työvuoteni. Onneksi satun pitämään työstäni, mikä ilmenee muun muassa joka maanantai, kun minua ei ota päähän mennä töihin.

Monet ovat kyselleet, miksi postailuni on pahasti hiipunut. Syytän tästä ainoastaan yhtä henkilöä, nimittäin Fyysikkoa, joka tupsahti tielleni jostain puskasta elokuussa. Toisaalta sehän on ainoastaan oma vika, kun antaa miehen tuolla tavalla sekoittaa kuviot. Erään ystäväni poikaystävä totesi jo aiemmin syksyllä, että ”olen mennyt pilalle”. Myönnetään. Tajusin sen itsekin viimeistään silloin, kun muutaman viikon tapailun jälkeen löysin itseni pyöräilemästä Fyysikon luo kuumeisena, ulkolämpötilamittarin näyttäessä lähemmäs nollaa.

Koska minulla on mielessä tälläkin hetkellä pari mukavuusalueen ulkopuolista asiaa, en ainakaan täysin hylkää kirjoittamista. Ulkoisten häiriötekijöiden vuoksi kirjoittelu vain saattaa välillä hieman hidastella.

Tänään jouluaattona aion kuitenkin pysytellä tiukasti mukavuusalueellani, eli sohvalla ja ruokapöydän ääressä. 

Hyvää joulua!

Vihaan sieniä

Ensimmäistä kertaa en saanut minkäänlaista inspiraatiota postauksen otsikoksi, joten päätin kiteyttää siihen tämänhetkiset fiilikseni. Tuli nimittäin käytyä sienessä.

Ei vain voi olla sattumaa, että useimpien ihmisten inhokkiruokia kysyessä yksi yleisimmistä vastauksista on ”sienet”.  Se on täysin ymmärrettävää, sillä ovathan sienet ällöttäviä. Ne kasvavat metsässä, muodostaen maan alla SIENIRIHMASTOJA (joka on muuten myös yksi suomen kielen ällöttävimmistä sanoista), eivätkä toisekseen maistu yhtään miltään.

Koska nyt on kuitenkin syksy, niin olihan sitä itsekin lähdettävä sieniretkelle. Olen ollut sienten kanssa tekemisissä blogissani aiemminkin. Tästä ei-kovin-ystävällismielisestä kohtaamisestani herkkusienten kanssa voi lukea aiemmasta postauksestani.

Project Mushroom osoittautuikin oletettua hankalammaksi toteuttaa. Sen lisäksi, että flunssa pääsi yllättämään, myös asianmukaisten sienestysvarusteiden löytäminen tuntui olevan kertakaikkisen ylitsepääsemätön tehtävä. Vaivuin lähes epätoivoon etsiessäni sienikoria ja sieniveistä - en löytänyt näitä kahta asiaa koko Jyväskylän keskustasta. Pienen harhailun jälkeen kysyin asiantuntevaa neuvoa ensin Sonera Kaupasta, josta minut ohjattiin Anttilaan, jossa myyjätäti pahoitellen kertoi, ettei heilläkään ole sienikoreja eikä –veitsiä.

Tässä vaiheessa saavutin tason, jota en ole blogiprojektini aikana aiemmin saavuttanut, nimittäin fuck-this-shit -tason. Olin aikeissa hylätä koko sienestysprojektin, mutta ajattelin yrittää vielä kerran. Eihän sienestyksen kai pitäisi olla välineurheilua.

Siispä eräänä lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä suuntasimme Fyysikon kanssa sienimetsälle Jyväskylän Laajavuoreen. Koska en ollut löytänyt sienikoria enkä –veistä, saivat muovipussi ja ikean keittiöveitsi toimia sienestysvermeinäni.

Optimismini sieniretkeä kohtaan oli muovipussin koosta päätellen ilmeisen vähäinen. Fyysikko päin vastoin suunnitteli jo herkullista sieniateriaa, jonka voisimme illalla yhdessä kokata. Itsehän ajattelin lähinnä kerätä kaiken, mikä vain etäisestikin muistuttaa sientä.

Noin puolen tunnin metsässä samoilun tulos näytti tältä:

Varmaan myrkyllisiä kaikki. Oli siis käännyttävä suunnitelma been puoleen, ja haettava sienet kaupasta. Sieltähän niitä löytyi, vaikkakin helvetin kalliilla. Rasia virolaisia kanttarelleja maksoi lähes 7 euroa! Järkyttävää ryöstöä. Kaupan hyllyiltä tarttui mukaan myös läjä muita aineksia, joista Fyysikko kertoi loihtivansa herkullisen sienipastan.

Lopputulos?

Pastaa, joka olisi maistunut aivan samalta myös ilman sieniä. Dominoivia makuja olivat kinkku ja mustapippuri. Parasta ateriassa olikin herkullinen valkoviini, joka oli loistava lohduke jo monta viikkoa jatkuneelle sieniahdistukselleni.  

Suosittelenkin kyseistä viiniä kaikille hyvän valkoviinin ystäville. Sieniä tai sienestystä en suosittele kellekään.

Loppuun klassikkovideo, jonka biisi soi päässäni koko metsässähäröilyn ajan:

”You should fucking go to Peukkula”

Lukijoideni suunnalta on viime aikoina kuulunut valituksia siitä, etten enää postaa yhtä usein kuin ennen. En postaakaan, ja tähän on syy: ulkoiset häiriötekijät. Harmittaahan se itseänikin. Pelottavinta on kuitenkin ehkä se, että koko blogihenki on jostain syystä jättämässä minua, sillä esimerkiksi eilen minulla olisi ollut mahdollisuus pyytää nimikirjoitus Niko Saariselta ja päästä ehkä jopa yhteiskuvaan hänen kanssaan, mutta mitä tein? En pyytänyt, en mennyt.  Jonkinlainen ryhtiliike olisi siis hakusessa.

Muutama viikko takaperin toteutin asian, joka minulla oli ollut mielessä jo ennen kuin Sepon kanssa blogia ideoimme. Netistä löytyy nimittäin sellainen veikeä sivusto kuin http://www.wherethefuckshouldigotoeat.com/. Varsin kätevä, jos nälkä yllättää. Paitsi että sivu ehdotti minulle lounastamista Peukkulassa...

En tiedä millaisia fiiliksiä ko. paikan nimestä siitä aiemmin kuulemattomille herää, mutta Peukkulahan sijaitsee siis Jyväskylän Rauhalahdessa (alue, josta kyllä itsekin kuulin vasta nyt?), ja on verkkosivujensa mukaan ”satumainen leikkipuisto täynnä temmellystä”, missä ”kaikella saa leikkiä”.

”Jee”.

Tässä vaiheessa minut hyvin tunteville lienee jo selvää, miksi Peukkulassa lounastaminen ei herättänyt kovin suuria riemunkiljahduksia, mutta kuten Seppo tuolloin totesi, niin onhan Peukkula-kortti käännettävä, jos sellainen on suuressa jaossa jaettu. Minua vähemmän tunteville selvennyksenä, ettei komppania alle viisivuotiaita ”leikkimässä kaikella” ole se lounasmiljöö, jonka ensimmäisenä valitsisin.  Selvennyksenä myös se, että lapset ovat ihan ok, kunhan vähintään yksi seuraavista ehdoista täyttyy:

- Ne ovat yli seitsenvuotiaita
- Niitä on alle kolme samassa tilassa
- Ne ovat hiljaisia, rauhallisia ja hyväkäytöksisiä
- Ne ovat kavereiden
- Ne eivät ole omia

Peukkulan kohdalla varmaa oli vain, että kaksi viimeistä kohtaa täyttyy, sillä päätin lähteä sinne ystäväni Paavon, hänen puolisonsa sekä heidän puolitoistavuotiaan lapsensa kanssa. Reissu oli ollut suunnitteilla jo pari kuukautta, mutta lopulta saimme aikataulut sopimaan niin, että tuon satumaisen leikkipuiston portit vihdoin kutsuivat.

Valitsimme vierailupäiväksi erään aurinkoisen perjantai-iltapäivän. Parkkipaikalla oli vain muutama auto - ilmeisesti Peukkulan high season oli jo ohitse. Sisällä meitä (tai siis lasta, aikuiset pääsevät maksutta) ei ollut kukaan rahastamassa (maksoimme toki myöhemmin, jos joku nyt kovasti tuosta hermostui). Sisällä oli ylipäätään hyvin, hyvin hiljaista. Lounasravintolakin oli jo suljettu, joten itse lounastelu jäi vielä toiseen kertaan.

Täytyy myöntää, että aikuisenkin silmin Peukkula on kieltämättä ihan vänkä paikka, tai ainakin minun teki mieli rynnätä suin päin pomppimaan pomppulinnaan.

Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni. Paavon jälkeläinen oli vielä sen verran pieni, ettei pomppulinnoista liiemmin välittänyt, mutta puolitoista tuntia kului ihan mukavasti kaikkea jännää ihmetellen. Suurimmaksi hitiksi osoittautui hiekkalaatikko.

Koska säätkin suosivat, Peukkulareissusta kehkeytyi ihan hauska, mutta koska blogini motto on ”kun tehdään, niin tehdään kunnolla”, on minun ehkä palattava tsekkaamaan huudit kun paikalla on muutama mukula enemmän:

Loppubiisinä tällä kertaa yksi suosikkilastenlauluistani:

Horror-pizzaperjantai

Kinkku-ananas-aurajuusto-sipuli. Siinä hyvin pitkälti se kombo, jonka pizzaani yleensä tilaan. Myös salami, pepperoni ja tonnikala toimivat erittäin hyvin. Tarvittaessa voin vallan mainiosti syödä pizzassani myös jauhelihaa, valkosipulia, oliiveja, kebablihaa, tomaattia ja paprikaa. Sen sijaan esimerkiksi kana tai kananmuna eivät vain kuulu pizzaan, vaikka muuten hyviä ovatkin.

Sitten on läjä täytteitä, joita en koskaan laittaisi suuhuni, oli pizzaa tai ei. Oli siis aika maistaa neljän täytteen fantasiapizzaa täytteillä, joita en ikinä pizzaan tilaisi.

Ystäväni Nipsu innostui hämmentävän paljon ilmoille heittämästäni haasteesta ja lähti seurakseni maistamaan omaa henkilökohtaista horror-pizzaansa. Pizzeriaksi valikoitui yksimielisesti Jyväskylän kauppakadulla sijaitseva Pizzeria Maria. Tuo useita vuoden pizzeria –palkintojakin voittanut ravintola, jos joku, voisi valmistaa sen verran maukkaan pizzan, että mikä tahansa maistuisi siinä hyvältä.

Kuva: Pizzeria Maria ja kauhuissaan oleva Nipsu. Oli vähän kirkasta.

Silmäilimme Nipsun kanssa pizzatäytelistaa. Nipsu pelkäsi etukäteen vuohenjuustoa, minä anjovista. Suureksi helpotukseksemme kumpaakaan ei löytynyt listalta. Aluksi mietin, että täytyykö sitä nyt alkaa vaihtamaan pizzeriaa, sillä muuten jää mieltä kaihertamaan, mutta jos näitä kahta täytettä ei ko. pizzerian valikoimasta löydy, niin on todettava, etteivät ne yksinkertaisesti kuulu kenenkään pizzaan, ikinä.

Tarjoilija tuli kysymään tilauksemme. Ensin tilasin minä, ja omaan horror-pizzaani valikoituivat seuraavat täytteet:

1. Sienet, nuo mauttomat, limaiset lölleröt.

2. Katkaravut, nuo mauttomat, limaiset lölleröt.

3. Simpukat, nuo limaiset lölleröt, joiden mauttomuudesta tai maullisuudesta ei ollut aiempaa empiiristä tutkimusta.

4. Persikka, villinä korttina (pidän kyllä persikasta, mutta pizzaan se ei kuulu).

”Melkoinen fantasiapizza”, totesi tarjoilija hymähtäen huvittuneesti. Sitten oli Nipsun vuoro:

1. Simpukat

2. Aurajuusto

3. Kapris

4. Persikka

Ei perusteluja.

Kaikkiin annoksiin kuuluu Mariassa alkusalaatti, mikä helpotti ainakin siinä mielessä, ettei aivan nälissään tarvitsisi lähteä pois, mikäli pizzat eivät maistuisi. Kahmimmekin salaattia lautasille tavallista enemmän. Jonkin ajan kuluttua herkkupizzat sitten saapuivat. 

Kuva: Mytyn horror-pizza (vas.) ja Nipsun horror-pizza

Nipsun etukäteisodotukset olivat varovaisen optimistiset. Entä jos pizza olisikin hyvää? Oikea asenne! Harmi vain, että heikko optimismi osoittautui tässä tapauksessa turhaksi. Aurajuusto alkoi tökkiä melko nopeasti, ja kapriksiakin oli aivan liikaa, vaikka yksittäinen pallero ihan siedettävän makuinen olikin. Aluksi oma sienikatkarapusimpukkasotku sekoittui yhdeksi mömmöksi ja maistui itse asiassa ihan mukiinmenevältä, mutta jossain vaiheessa erehdyin maistamaan pelkkää simpukkaa. Hyi. 

Simpukkajärkytyksestä huolimatta onnistuin saamaan pizzasta alas hieman vajaan puolikkaan, mikä oli huomattavasti parempi suoritus kuin Nipsulla.

Kuva: Mytyn horror-pizzan jämät (vas.) ja Nipsun horror-pizzan jämät.

Yhdestä täytteestä olimme kuitenkin samoilla linjoilla, nimittäin persikka oli itse asiassa ihan ok. Saattoi tosin johtua siitä, että kaiken sen muun mömmön keskellä persikat tuntuivat raikkailta valopilkuilta, jotka mielellään noukki suuhunsa. Kaikki on siis suhteellista – myös pizzatäytteiden maittavuus.

Lopputuomio: Never again.

Kiitos, syysmuoti

En ole koskaan shoppaillut yhtä vähän kuin menneenä keväänä ja tänä kesänä. Syy tähän: tämän vuoden aivan karmea kevät- ja kesämuoti. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse tehdä aiheesta täyttä avautumista, sillä joku muu on sen jo oivallisesti tehnyt, nimittäin Vuoden siivooja omassa viime maaliskuisessa blogikirjoituksessaan.

Oma shoppailutuskani alkoi jo jonkin verran ennen tätä piinaavaa pastelli- ja kukkahelvettiä - nimittäin siitä, kun vaaleanhaaleat harmaa, ruskea ja persikka, eli ei-minkäänväriset vaatteet valtasivat kaupat tuossa vuosi-pari sitten. Vaikken koskaan ole ollut mikään kovin värikäs pukeutuja, ja suosinut aina lähinnä mustaa, on silloin tällöin mukava käyttää värejä. Siis oikeita särmikkäitä värejä, kuten keltaista tai sähkönsinistä.

Jossain välissä farkkujen ja perusmustien housujen rinnalle tulivat sitten värikkäät housut – kirkasta punaista, vihreää ja sinistä.  Alussa olin hieman skeptinen niitä kohtaan, mutta lopulta ostin vihreät housut, joista kovasti edelleen pidän.

Mutta sitten tuli tämä kevään 2013 pastelli-invaasio. Eikä se vielä riittänyt, vaan mukaan änkivät myös ne hemmetin kukat. Eli tyttövärit ja tyttökuosit. No ensinnäkin, jos joskus harvoin haluan olla tyttömäinen, laitan päälle mekon. En esimerkiksi pukeudu koskaan vaaleanpunaiseen, söisi vain viimeisetkin katu-uskottavuuteni rippeet (toki operaatio Pinkistä saa oivan blogipostauksen myöhemmin). Toisekseen, minunhan ei missään nimessä tarvitse orjallisesti pukeutua aina kulloisenkin muodin mukaisesti, mutta kun kaupoissa ei vaan yksinkertaisesti ole ollut paljon muuta. Hyvä puolihan tässä oli tietysti se, että ainakin rahat säästyivät kun ei tarvinnut juoksennella vaatekaupoissa.

Kesäkuussa jouduin kuitenkin vihdoin alistumaan ja ostin Prahan eräästä New Yorkerista pastellinvihreät housut.  Eli tarpeeksi kauan kun jotain joutuu katselemaan, silmä ilmeisesti turtuu.

Kuva: Pastellinvihreissä housuissa Itävallassa (vas.), pastellinvihreissä housuissa Sloveniassa, pastellinvihreissä housuissa Bosnia & Herzegovinassa

Loma- ja vapaa-ajanhousuina siis oivalliset, mutta en minä niitä esimerkiksi töissä pitäisi. Ottaen huomioon housujen edullisen hinnan, ne olivat lopulta kuitenkin ihan kannattava ostos.

Viime viikolla alennusmyyntien lopputohinoissa käydessäni kuulin vihdoin ilouutisia. Syksyn muotivärit ovat viininpunainen, metsänvihreä ja tummansininen. Hail to that!

Tätä se minun uneni tiesi?

Mielipiteeni horoskoopeista: aivan karmeaa kuraa. Toki olen elämäni aikana lukenut paljonkin horoskooppeja, mutta viime vuosina en juurikaan, koska inhoan sitä, että joillekin maksetaan siitä, että keksivät puutaheinää päivästä toiseen. Tähdistä, niiden liikkeistä, sammakoista, mökkisaunannurkalle vintatuista pesuvesistä tai kahvinporoista ei voi saada minkäänlaista tietoa yhtään mistään.

Tästä huolimatta luin horoskooppeja viikon verran. Jospa niistä sittenkin saisi neuvoa arjen kiperiin tilanteisiin?

90-prosenttisesti horoskoopithan ovat ympäripyöreää lätinää, joka voi koskea oikeastaan mitä tahansa, ja jonka voi tulkita oikeastaan miten tahansa. Viikon varrella vastaantulleita esimerkkejä näistä:

”Älä yritä kiemurrella tilanteesta välttelytekniikalla tai olemalla mahdollisimman epämääräinen.” tai

”Elät vahvassa energiakentässä ja tunnet itsessäsi vaikuttavan ehdottomuuden.” tai

”Torstaissa on pyörremyrskymäistä muutosenergiaa.”

Oma päiväni menisi lähinnä vain pilalle, jos alkaisin miettiä, mitä tällaiset lauseet mahtaisivat tarkoittaa. 

Epämääräisen liibalaaban lisäksi löytyi läjä suorastaan virheellistä ja/tai ristiriitaista "tietoa":

”Sinulla on onnea jonkin työhösi liittyvän suhteen. Sinulle annetaan tehtävä, joka on hauskempi kuin mihin olet tottunut.”. Ei annettu, päin vastoin.

”Härkä on vaipumassa itsesääliin tai jonkinlaiseen epävarmuuteen. Pettymysten sarja tuntuu ylivoimaiselta sekä epäreilulta ja vie hetkeksi huomiosi kaikesta hyvästä.” Ei, elämä on edelleen siistiä, nyt kesällä erityisen siistiä.

”...seurasi on tänään tavallista kysytympää”. Ei ollut, yksin datasin kotona.

”Onnesi odotuttaa itseään juuri nyt. On parasta pysyä loitolla pelaamisesta, erityisesti lotosta ja muista tuuripeleistä.” ja samana päivänä toisaalla: ”Onni suosii sinua nyt raha-asioissa. Tänään voi olla hyvä päivä ostaa arpoja tai lotota.” Hämmentävää. Menee pieni ihminen aivan sekaisin.

Joitain käyttökelpoisia vinkkejä kuitenkin löytyi pitkin viikkoa:

”Jatkamalla työn jatkuvaa eteenpäin lykkäämistä, ajaudut lopulta mahdottomaan tilanteeseen sen kanssa.” Varmasti aivan totta. Mielestäni myös kuitenkin melko itsestäänselvää?

”Saatat tuntea olevasi väsyneempi kuin yleensä. Vihreämpi ruokavalio voi auttaa.” Ostin salaattia. Silti väsyttää.

”Nyt on täydellinen hetki kertoa tietyille ihmisille, miten välität heistä. Lähetä kortti tai sähköposti, jossa kerrot miten arvostat heitä ja ehkä yksi romanttisempi kirje.” Ensimmäinen, oikeasti toteuttamisenarvoinen neuvo! Jota en sitten kuitenkaan noudattanut...

”Löydä rauha höyrystä. Rentoudut saunassa, erityisesti turkkilaistyyppinen höyrysauna toimii nyt. Etsi sellainen uimahallista tai lomakohteesta.” En etsinyt. Itse asiassa olen syystä tai toisesta joutunut skippaamaan saunavuoroni viimeiset pari kuukautta. Voisiko höyrysauna olla ratkaisu kaikkiin ongelmiini?

Viikon jännittävin ennustus löytyi lopulta iltalehdestä:

”Olet tavannut ihmisen, joka on ehkä sinulle se oikea.” No wouu! En kylläkään usko ”niihin oikeisiin”, mutta pitäisi varmaan alkaa uskoa, kun kerran iltalehtikin näin eksaktin kuuloista tietoa antaa. Lauseen aikamuoto laajentaa mahdollista miesskaalaa kuitenkin sen verran, että ko. henkilön paikallistamiseksi  tarvitaan hieman rajaavia toimenpiteitä: hakemukset herra oikeakseni voi vaikka laittaa osoitteeseen seoikea@mytyllemies.com. 

Ja teemamusiikkina tällä kertaa vähän Baddingia.

Three, two, one...

Tuli reissattua. Kaksi viikkoa, noin 3500 autossa istuttua kilometriä, kuusi eri maata, upeita kaupunkeja, kaikki mahdolliset säätilat aina tulvista paahtavaan helteeseen. Sateiden, kylmyyden, sekä niistä aiheutuneen, viisi päivää kestäneen syväjäätilan vuoksi pysyttelin alkumatkasta erittäin tiiviisti mukavuusalueeni rajojen sisäpuolella, mutta ei koko matka suinkaan pelkkää viiniä ja gelatoa ollut.

Saksan, Tsekin ja Itävallan jälkeen saavuimme matkan puolivälietappiin, eli Sloveniaan. Olin jo parin kuukauden ajan tutkaillut mahdollisuuksia toteuttaa Listan hurjin kohta, eli benji-hyppy. Suunnitelmani kuultuaan myös siskoni oli innostunut ajatuksesta. Se ei sinänsä yllättänyt, sillä lapsena hän oli meistä kahdesta aina se, joka huvipuistoissakin uskaltautui kaikista hurjimpiin laitteisiin, kun taas itse olin se possujunatyyppi. Vaikka nykyään vuoristoradatkin ovat ihan ok, en ole koskaan nauttinut erityisen suuresti mistään kovin hurjasta. En myöskään ole keksinyt, miksi kukaan haluaisi hypätä yhtään mistään alas naru jalassa ja vielä maksaa siitä.

No vaikka siksi, että kirjoittaa blogia, joka ajaa ihmisen kaikenlaiseen idioottimaiseen. Eräs extreme-aktiviteetteja järjestävä slovenialainen lafka oli varmistanut pari päivää aiemmin, että hyppypäivän säät näyttäisivät suosivan, ja hyppy järjestettiin. Siispä suuntasimme auton kohti Nova Gorican liepeillä sijaitsevaa Solkanin siltaa. Miljöössähän ei sinänsä ollut valittamista:

Maisemia en kuitenkaan kyennyt paljoa ihailemaan, koska jännitti niin saatanasti. Olin vaatinut hypätä ensimmäisenä, koska muuten en todennäköisesti olisi pystynyt hyppäämään ollenkaan. Tämä järjestely sopi kaikille, ja remelien ja rensseleiden kiinnitys alkoi. Sitä seuraavat tapahtumat ovat hieman sumeita, mutta onneksi niistä on videomateriaalia!

Olin ajatellut laittaa videon taustalle jonkun menevän rokkibiisin, jolloin näyttäisi siltä kuin syöksyisin coolisti kohti turkoosinsinistä vettä, mutta realistisemman kuvan hyppyfiiliksistäni saanee alkuperäisen ääniraidan kera:

Miltä tuntui? Kuten videosta voi ehkä päätellä, niin hemmetin kamalalta. Jos joku benjin hypännyt väittää, että hyppääminen oli "vain ihanaa", hän joko a) ei enää muista miltä se tuntuu b) ei omista minkäänlaista itsesuojeluvaistoa c) valehtelee.

Kannattiko hypätä? Ehdottomasti. Itsensä ylittäminen saattaa tuntua kamalalta, mutta myös äärettömän hienolta.

Voinko suositella? No jos joskus vaikka tuntuu siltä, että on kokeillut jo kaikkea muuta, paitsi sillalta hyppäämistä köysi jalassa, niin mikä jottei.

Kalenterissa seuraavat 2 viikkoa: ei mitään

Se on kesäloma nyt! Kuten Franz Ferdinandin biisissä lauletaan

"It's always better on holiday
So much better on holiday
That's why we only work when
We need the money"

Allekirjoitan tämän tällä hetkellä täysin. Seuraavat pari viikkoa olisi tarkoitus kruisailla pitkin Eurooppaa - suunnitelmana nähdä mm. Dresden, Praha, Wien, Graz, Ljubljana, Zagreb, Belgrad, Sarajevo, sekä Kroatian länsirannikko. Tai mitä nyt ikinä kerkeääkin. Kaikki mukavuusaluettani uhmaavat haasteet otan totta kai reissussa avosylin vastaan.

Näihin kuviin ja tunnelmiin siis...

Tarjoilija, yksi espresso kiitos

Vaikka normaalisti asun yksin, majailee ystäväni Bambi luonani muutaman viikon ajan, minkä vuoksi blogin kirjoittaminen on jäänyt viime aikoina hieman vähemmälle. Aivan toimettomana en kuitenkaan ole ollut, sillä solidaarisena ystävänä ja väliaikaisavovaimonani Bambi lupautui lähtemään mukaan viikon kestävään kahviprojektiini!

Taustatietoa sen verran, että elämämme aikana juomiemme kahvikuppien määrä voidaan luultavasti laskea yhden käden sormin, eikä kumpikaan erityisemmin pidä kahvin mausta. Lisäksi olen sitä mieltä, että mitä vähemmän riippuvuuksia ja paheita, sen parempi. Tarkoituksena oli siis ainoastaan tutustua suomalaiseen kahvi- ja kahvilakulttuuriin, ei suinkaan yrittää alkaa pitää kahvista, saatika jäädä koukkuun kyseiseen substanssiin.

Projektin aloittaminen olisi varmaan ollut huomattavasti hankalampaa, jos minulla ei olisi ollut kahvinkeitintä. Sellainen kuitenkin yllättäen löytyy - kiitos ex-anoppikokelaani, jonka mielestä minun oli vielä eronkin jälkeen oltava hyvä emäntä vieraille, hänen poikansa kun vei lusikoiden jaossa moccamasterimme. Tilalle tuli kuitenkin omasta mielestäni vielä hienompi kapistus:

 Kuva: Kahvinjuojan starter kit

Ennen kahviprojektiamme keitintä on reilun kolmen vuoden aikana käytetty joitakin kertoja, mutta viimeistään nyt en voi muuta kuin kehua sympaattista keitintäni:

Plussat:

+ Kevyt, siten helppo siirrellä

+ Pieni koko, mahtuu hyvin kaappiin (tai tällä viikolla tiskipöydälle)

+ Muovinen materiaali, siten helppo puhdistaa

+ Ei tarvitse suodatinpussia, siten äärimmäisen ympäristöystävällinen

+ Pirteä väri

+ Tippalukko (joka toimii)

+ Uniikki (kenellä muulla olet nähnyt vastaavanlaisen?)

+ Kahvi maistuu kuin maistuukin ihan oikealta kahvilta!

Miinukset: Ei ole

Aloitimme projektin ostamalla paketillisen juhlamokkaa sekä maitoa. Etukäteishypoteesimme olivat jotakuinkin seuraavat:

1. Kahvi on pahaa, eikä muuksi muutu
2. Kahvi voi korvata päiväunet

Viikon jälkeen voin todeta, että kummatkin hypoteesit menivät auttamattomasti hutiin. Ensinnäkin, jotkut kahvit ovat ihan ok. Toiseksi, kahvi ei voi mitenkäänkoskaanikinä tässä maailmassa korvata kunnon kahden tunnin tajunnanräjäyttäviä päiväunia. Muutenkaan emme havainneet minkäänlaista piristävää vaikutusta, ei vaikka olisimme juoneet neljä kuppia päivässä (ja mehän joimme). Havainto oli toisaalta pettymys, mutta toisaalta myös helpotus, sillä pelkäsin huomaavani, että kahvin avulla opiskeluaikani kaikkine esseenkirjoitustuskineen olisi itse asiassa ollut paljon helpompaa. No, ei olisi.

Mitä sitten joimme? Joimme juhlamokkaa maidolla, juhlamokkaa sokerilla, litroittain juhlamokkaa maidolla JA sokerilla, juhlamokkaa kermalla, espressoa, espressoa kermalla, espressoa maitovaahdolla, lattea, lattea maitovaahdolla, jäälattea, cappucinoa, sekä suklaa-cappucinoa. Oma suosikkini oli latte, inhokkini espresso (jota jostain syystä päädyin silti tilaamaan kolmesti?) Bambin suosikki oli perinteinen sokerilla ja maidolla kyllästetty juhlamokka, ja ylivoimainen inhokki espresso, jota varovasti minulta maistoi.

Sen lisäksi, että kokeilimme monia erilaisia kahveja, totesimme kahvilla myös olevan lukematon määrä erilaisia funktioita. Viikon aikana tuli juotua mm. aamukahvit, lounaskahvit, iltapäiväkahvit, illan piristys -kahvit, euroviisukahvit, lätkäkahvit (paljon uskottavampaa kuin esimerikiksi lätkäteet), eksän gradun oikoluku -kahvit, tapahtui tänään töissä -kahvit, tapahtui eilen baarissa -kahvit, tapahtui äsken Facebookissa -kahvit,  ei helvetti meillä ei olekaan maitoa -kahvit, sekä tänään pitäisi valvoa joten juodaanpa vielä yhdet kahvit –kahvit.

Ja mitä tapahtui tänään lounaalla, vaikka kahvikokeilun piti olla jo ohi? Kävin hakemassa lounaskahvin...

...and then there was blood

Olin nuorempana aika heikkopäinen. En siis tarkoita henkisesti, vaan fyysisesti. Ensimmäisen kerran pyörryin 9-vuotiaana, ja sen jälkeen erinäisiä pyörtymisiä tai melkein-pyörtymisiä on ollut lukuisia. Muutaman kerran zippaamisen jälkeen opin onneksi tunnistamaan, milloin kannattaa suosiolla heittäytyä vaakatasoon ja nostaa jalat pystyyn. Johtuuko sitten siitä, että kiloja on alkanut iän myötä kertymään, vai mistä, mutta edellisen kerran olen pitänyt pientä väliaikaa silloisen opiskelijakämppäni kaksineliöisen keittiön lattialla yli kolme vuotta sitten. Hyvä niin.

Heikkopäisyydestäni  kielii myöskin lievähkö neulakammoni. Esimerkiksi kerran alkoi heikottaa, kun katsoin Olipa kerran elämää –sarjan jaksoa, jossa joltain penskalta otettiin luuydinnäyte. Todella mahtavaa. Ehkä tästä syystä myös kaikenlaiset sairaalaympäristöt saavat karvat pystyyn, enkä kovin mielelläni käy lääkärissä.

Niinpä oma ja henkilökohtaisen sparraajani, ystäväni Inkkarin tie vei tiistai-iltapäivänä – minnekäs muuallekaan kuin – SPR:n veripalvelun Jyväskylän toimipisteeseen:

Heti alkuun muutama valituksen sana veripalvelun toimistomiljööstä: sisään astuessani näin välittömästi ne kaikki punaiset luovutustuolit ja ihmisiä luovuttamassa verta neulat suonissa. Ei siis helpottanut tilannetta yhtään. Onneksi vastaanoton täti oli erittäin mukava, ja tilanne eteni jouhevasti. Ensiluovuttajina minun ja Inkkarin täytyi lukea verenluovutuksen ehdot ja muuta tärkeää tietoa, sekä täyttää yhden sivun mittainen kysely, jonka jälkeen meidät vielä haastateltiin lyhyesti.

Haastattelun yhteydessä eteeni tuli luovutusreissun seuraava järkytys: hemoglobiinin mittaamiseksi sormenpäästä täytyi ottaa pieni verinäyte. Siis siinä, heti, verta, nyt. En ollut lainkaan varautunut moiseen henkisesti. Selvisin tilanteesta kuitenkin kunnialla - mitä nyt panikoin veripalvelun tädille pelkääväni verta ja neuloja, ja että saatan pyörtyä, ja etten edes ollut tullut paikalle täysin vapaaehtoisesti. Tädillä oli kuitenkin mukavan rauhallinen ote tilanteeseen. Hemoglobiinikin oli hyvä ja kelpasin siis luovuttajaksi. En tiedä, olinko siitä sillä hetkellä iloinen vai surullinen.

Haastattelun jälkeen ryystin vielä hetken appelsiinimehua, jonka jälkeen minut kutsuttiin luovuttamaan. Tilanteessa oli tällä kertaa eri täti, jolle myöskin kerroin pelkääväni verta ja neuloja ja että pyörtymisen mahdollisuus on olemassa. Tämäkin täti oli erittäin mukava ja ymmärtäväinen. Hän totesi, että vasemmassa kädessäni on mehevämmät suonet, joten siihen neulakin sitten päätettiin törkätä.  

Itse verenuovutus kesti 5-10 minuttia, ja vereni väheni tuona aikana noin puolella litralla. Suureksi yllätyksekseni missään vaiheessa ei alkanut heikottaa. Vereni pulputessa pussiin tarinoin Inkkarin ja veritätien kanssa blogiprojektistani, ja he intoutuivat ottamaan jopa tilannekuvia:

Kuva: suonestani pulppuavaa verta

Itsehän en missään vaiheessa katsonut käteeni, tai veripusseihin, tai muihinkaan pyörtymistä aiheuttaviin riskitekijöihin. Luovutuksen jälkeen ryystin vielä vähän lisää appelsiinimehua, ja kymmenen minuutin fiilistelyn jälkeen uskaltauduin nousemaan ylös tuolista. So far so good. Mutustin vielä yhden banaanin ja pari dominokeksiä, jonka jälkeen päätimme poistua. Mukaani sain hienon kangaskassin ja erittäin hyvän mielen! Toivottavasti vereni nyt pelastaa vaikkapa jonkun komean miehen elämän.

Summa summarum: Hyvät tarjoilut, kivat tädit, eli kannatti käydä!

Ja loppuun jälleen teemabiisi:

Tulin, näin, voitin

Vaikka kuuntelen silloin tällöin klassista musiikkia, ei oopperamusiikki ole oikein koskaan inspannut. En oikein tiedä miksi. Kun ei vaan. Baletissa voisin kyllä käydä erittäin mielelläni, mutta oopperassa en sitten mitenkään. Tätenhän se kuului ehdottomasti Listalle.

Koska Jyväskylän oopperaskene on vähän köyhänlainen, piti tyytymäni Finnkinon oopperanäytökseen. Kyseiset näytökset ovat siis joko livejä tai encoreja maailmankuulusta Metropolitan-oopperasta.

Päätin startata potentiaalisen oopperankävijäurani vaatimattomasti:

Koska lippu kustansi työsuhde-etuna ainoastaan 10e, ei yhdelle tunnille siis jäänyt kovin suurta hintaa. Hyvä diili. Seuraavassa pieni tiivistelmä ensikosketuksestani oopperan maailmaan:

Etukäteisfiilis: hämmentyneen innostunut

Yleisön keski-ikä: 50+

Juoni:

I näytös: Caesar saapuu Egyptiin. Vastassa ovat Cornelia ja poikansa Sextus. Paikalle saapuu Akillas mukanaan Pompeiuksen, eli Cornelian miehen mestattu pää. Caesar suuttuu, Cornelia tyrmistyy. Sextus päättää kostaa. Toisaalla Kleopatra ja hänen veljensä Ptolemaios riitelevät valtaistuimesta. Ptolemaios kourii Kleopatraa. Akillas lupaa Ptolemaiokselle murhata Caesarin, jos saa Cornelian itselleen. Kleopatra soluttautuu Caesarin leiriin valeasussa. Caesar ja Kleopatra rakastuvat. Kleopatra, Cornelius ja Sextus lyöttäytyvät yhteen Ptolemaiosta vastaan. Kleopatra tumppaa tupakan Pompeiuksen tuhkiin. Cornelia ei lämpene Akillakselle. Akillas suuttuu ja erottaa Cornelian pojastaan.

II näytös: Caesar käyskentelee palatsissa. Kleopatra valmistautuu kohtaamaan Caesarin. Cornelia on hajalla, eikä edelleenkään lämpene Akillakselle, joka kourii Corneliaa. Yhtäkkiä Sextus ilmestyy paikalle pelastamaan äitinsä. Myös Ptolemaios alkaa lämpätä Corneliaa. Kleopatra ja Caesar kohtaavat. Kleopatra möläyttää vahingossa, ettei olekaan Kleopatran palvelija, vaan Kleopatra. Kesken suutelusession Caesar päättääkin lähteä kohtaamaan vihollisensa (=Ptolemaioksen).

III näytös: Ptolemaios jatkaa Cornelian lämppäämistä – luonnollisestikin kourien häntä. Sextus saapuu paikalle ja yrittää tappaa Ptolemaioksen. Akillas saapuu paikalle ja estää Sextuksen aikeet. (Tässä välissä oli kauheasti jotain draamaa, mikä meni vähän ohi). Kleopatra on vangittu ja haluaa kuolla, koska luulee Caesarin kuolleen. Caesar ei kuitenkaan ole kuollut. Sen sijaan Akillas kuolee. Caesar ja Sextus kokoavat voimansa ja lähtevät viimeiseen hyökkäykseen. Caesar löytää Kleopatran. Sextus tappaa Ptolemaioksen. Taistelu on päättynyt ja Caesar ja Kleopatra saavat vihdoin toisensa. Jes!

Haukotukset: 1

Nukahtamiset: 0

Kokonaisvaikutelma: Olin etukäteen lähes satavarma, että tuo 4h 51min tulee olemaan elämäni pisimmät 4h 51min, mutta väärin luulin. Laulajat olivat taitavia, puvut hienoja ja musiikki erinomaista. Kokemus oli siis kaikin puolin miellyttävä – jopa niin miellyttävä, että aloin ihan odottamaan ”Metin” seuraavaa kautta. Tiedossa olisi muun muassa Prinssi Igoria ja La Bohèmea.

Tämä oli hyvä!

Tiesittekö, että...?

Seiska on nyt kolahtanut postiluukustani kolmesti. Mielestäni olisi melko julmaa olla jakamatta kaikkea sitä tietoa, mitä olen näiden viikkojen aikana saanut, joten seuraavassa varsin päräyttävä tietoisku:

1. Johanna Tukiaisen vihamiehet ovat tekemässä hänestä paljastuskirjaa. Keitä nämä vihamiehet ovat, ja mitä muuta kenelläkään voisi enää Johannasta olla paljastettavaa, ei selviä.

2. Martina Aitolehden Victoria-tytär on käynyt virpomassa. Siis lapsi, virpomassa? Ennenkuulumatonta.

3. Sara Sieppi ja Anni Uusivirta joutuivat lumimyrskyyn ollessaan laskettelulomalla Bulgariassa. ”Pelkäsimme, ettemme koskaan pääse alas”. Ikävä kyllä taisivat päästä.

4. Matti Nykäsestä eronnut, erokriisin riuduttama Susanna Ruotsalainen on tyhjentänyt lähes koko asunnon sillä aikaa, kun Matti on ollut Espanjassa. Matti kommentoi Seiskalle: ”Kaikuukohan siellä?”

5. Samaisella Espanjan reissulla Matti on ”bailannut sata lasissa” ja mm.

-          heittänyt paljon keikkaa

-          heittänyt yhteiskeikan Frederikin kanssa

-          heittänyt keikan ilman paitaa

-          juonut viinaa

Miten se Matti aina yllättääkin noin?

6. Harri Olli ei ole saanut käydä ”edes rauhassa p**kalla" hänen treenatessaan hiihtoliiton valvonnassa. No onneksi Harri saa nyt tehdä ihan mitä haluaa ilman, että kukaan kyylää.

7. Ilkka Kanerva on pettänyt Elinaa Jasmin Mäntylän kanssa. Ooämgee Ile, minkä taas teit! Tai siis, tämähän tapahtui vuonna 2001. Seiska on ajan hermolla.

8. Dj Nina Hämäläisellä ja Jaffa Salokorvella on ollut salahäät. Anteeks, mut pitäiskö mun tietää ketä nää on?

9. Panu Rajala olisi halunnut pitää molemmat naiset. Panulla siis elämän realiteetit pahasti hukassa.

10. Tauskilla on ulosotossa 769e. Tämän lisäksi hän on jäänyt kiinni rattijuopumuksesta. Tauski vois vähän yrittää skarpata.

11. Mikael Forssell on ostanut ökymersun. No halvalla nissanillako sen pitäisi ajella?

12. Jesse Kaikuranta on ollut kännykkäostoksilla. No huhhuh!

13. Simo Silmu on jälleen esiintynyt sekavassa tilassa. Sanat ovat unohtuneet ja porttikieltokin tuli. Ei se vaan lähe Simolla nyt...

14. Voice of Finland -Kaapoa on homoteltu. Hyi hyi…

15. Vappu Pimiän polttareissa on virrannut sampanja. Melekosta, ei mun polttareissa ainakaan sitten...

16. Seuraavat henkilöt on bongattu tekemässä mitä ihmeellisempiä juttuja:

-          Maria Veitola on nähty leikkimässä poikansa kanssa.

-          Sekä Tommi Korpela, Kari Hietalahti että Juha Veijonen ovat kukin tahoillaan kumonneet juomaa  baarissa. Ja vielä lauantai-iltana! Tsiisus.

-          Jonna Tervomaalla on ollut rinkka selässä.

-          Tauski on ollut Leppävirralla selvin päin.

Ja oma suosikkini:

17. Oskari Katajisto on "odottanut levottomana raitiovaunua". ”Hötkyilyn” ohella hän on myös vilkuillut ympärilleen.

Siis mitä helvettiä?

Ja vielä niille, joilla on haku päällä:

18. Missifinalisteista kuusi (!) on sinkkuja: Maija Kerisalmi, Mona Virtanen, Helianna Ylimaula, Katariina Suuniitty, Neea Poutanen sekä Johanna Ahlbäck. Kuvat löytyvät vaikkapa täältä. Go catch them!