Neljä epäilevää tuomasta

Vaikka pääsiäisenä olinkin päätynyt kirkon sijasta pubiin, en kuitenkaan ollut luopunut kyseisestä Listan kohdasta. Kirkot ja kaikenlaiset kirkkoseremoniat ovat nimittäin aina olleet minulle äärimmäisen epämukavia siitä syystä, etten yksinkertaisesti ole koskaan kauheasti uskonut mihinkään, paitsi ehkä sattumaan ja itseeni. Koska tämän blogin tarkoitus ei kuitenkaan ole kertoa siitä, mitä uskonnoista ja kirkosta yleisesti ajattelen, saatika loukata kirkkoonkuuluvia lukijoita, pyrin antamaan mahdollisimman neutraalin raportin viime sunnuntaiaamupäivän tapahtumista.

Onneksi minulla oli kasa innokkaita, myöskin kirkkoonkuulumattomia ystäviä, jotka riemumielin halusivat lähteä mukaani kuulemaan Jumalan sanaa. Syyt jokaisen mukaan lähtemiselle vaihtelivat, mutta yksi niistä oli varmasti Jyväskylän Kuokkalan kirkon kiinnostava arkkitehtuuri:

Olivat muut syyt mitkä hyvänsä, sunnuntaina hieman ennen kello yhtätoista nelikkomme seisoi kirkon edessä. Anonymiteetin säilyttämiseksi ohessa hieman sensuroitu otos kirkkoväestä:

 

Kuvassa vasemmalta: minä, Sokeripoika ja Peikko (huom. nimet muutettu)

Olin pyytänyt kaikkia pukeutumaan pyhävaatteisiin. Seurueemme neljäs jäsen, Sokeripojan kämppis ei ollut aivan täysin sisäistänyt ohjeita, vaan saapui paikalle yllään tämä:

Kuva: Panteran fanipaita edestä, Panteran fanipaita takaa

Että pyhävaatteet?

No ei kai siinä. Ymmärtääkseni jokainen saa tulla kirkkoon sellaisena kuin on, tässä tapauksessa ilmeisesti suurena Pantera-fanina.

Istuimme kolmanteen penkkiriviin, jotta tapahtumien havainnointi olisi ollut mahdollisimman helppoa. Edessämme istui pari riviä pyhäkoululaisia, joista eräitä ylläoleva Pantera-paita tuntui kiinnostavan kovasti.

Jumalanpalvelus alkoi mukaansatempaavan lauluesityksen voimin. Sen jälkeen tulikin sitten paljon lisää lauluesityksiä, paljon aamenia (sekä puhuttuna että laulettuna), rukouksia ja erinäisten henkilöiden lukuosuuksia niin raamatusta kuin muualtakin. Alussa osa seurueestamme lauloi mukana laulamisen ilosta, mutta mitä pidemmälle jumalanpalvelus eteni, sitä vähemmän ketään laulatti. Kun alussa kolme meistä oli myös pompannut automaattisesti seisomaan muun kirkkoväen mukana, ei loppua kohden kukaan halunnut tehdä niin. Tulkitkoon joku tämän epäkunnioittavaksi asenteeksi, mutta meistä tuntui omien periaatteiden vastaiselta nousta seisomaan ja ylistää sellaista, mitä ei omasta mielestä ole olemassa.

Erittäin pitkän puolitoistatuntisen jälkeen jumalanpalvelus päättyi vihdoin. Onneksi Kuokkalan keskusta on äärimmäisen järkevästi suunniteltu: kirkon vierestä löytyy paikallispubi nimeltä RaamaBar. Suuntasimme sinne sulattelemaan kuulemaamme ja näkemäämme.

Kuva: olut, toinen olut, siideri, tee maidolla

Peikko ja minä olimme lähinnä järkyttyneitä. Sokeripoika oli välinpitämätön, ja hänen kämppistään nauratti. Keskustelimme pitkän tovin siitä, mitä liturgi oli puhunut, ja yritimme saada siihen jotain tolkkua – tuloksetta. Olimme kuitenkin yksimielisiä siitä, ettei visiitti ollut ollut turha – päin vastoin. Onhan se jokaisen hyvä olla perillä siitä, mitä jumalanpalveluksissa sunnuntaisin tapahtuu. Ahdistavaahan se silti oli.

Ja loppuun jälleen teemaan sopivaa nostalgiaa vuodelta 1992: