The Ultimate Oulu Experience, part 1

Pääsiäinen hurahti tänä vuonna Oulussa, missä en ollutkaan aiemmin käynyt. Reissu ei alkanut kovin lupaavasti: bussi täyttyi innokkaista pääsiäismatkalaisista viimeistä penkkiä myöten. Olin saanut raivattua tieni takapenkkiin, mutta niin oli myös joku äiti uhmaikäisen lapsensa kanssa. Bussin käytävällä vilisti muutama koira, ja edessä olevassa penkissä hihitteli pari ruotsinlukijan näköistä tytsyä. Tähän yhdistettynä se, etten edellisenä iltana ollut ollut täysin kuivin suin, ja että siitä johtuen kroppani kaipasi auttamattomasti jonkinlaiseen horisontaaliasentoon, olivat kaikki katastrofin ainekset koossa tulevaa viisituntista bussimatkaa ajatellen. 

Kolmen vartin jälkeen alkoi onneksi helpottaa, sillä iso osa matkalaisista oli päättänyt valita Äänekosken pääsiäisenviettopaikakseen. Pyhäjärvellä tilanne parani entisestään ja pääsin vihdoin heittäytymään vaakatasoon bussin takapenkkiin. Jossain P-järven ja Kärsämäen välillä koin myös jonkinlaisen täydellisyyden hetken, kun aurinko paistoi verhojen raosta ja luureissa soi tilanteeseen täydellisesti sopiva biisi. Hyvä reissuhan tästä oli kehkeytymässä.

Vastaanottokomiteani Oulussa oli hieman myöhässä, mutta vihdoin ystäväni Seppo kaahasi näyttävästi linja-autoasemalle. Jälleennäkemisen ilo vaihtui kuitenkin nopeasti kauhun sekaiseen epätoivoon, sillä ensimmäinen haaste päätettiin toteuttaa samoin tein. Tässä vaiheessa hieman taustatietoa itsestäni ja suhteestani uimiseen:

Pidän uimisesta – lämpimässä vedessä. En ole koskaan uinut luonnonvesissä kesäkuukausien ulkopuolella, yleensä en edes kesäkuussa. Talviturkin olen aina heittänyt vasta siinä vaiheessa kun järviveden lämpötila on kivunnut yli kahdenkymmenen asteen, eli yleensä Suomessa heinäkuussa. Viime vuonna turkki taisi lähteä vasta elokuussa - Joonianmeressä.

Epärealististen lämpötilavaatimusteni lisäksi myös itse veteen pääseminen kestää yleensä vähintään kymmenen minuuttia, missä vaiheessa kanssauimareilla on yleensä jo vähän kylmä ja halu päästä takaisin saunaan. Siispä nyt oli toteutettava se Listan kohta, jota ehkä etukäteen pelkäsin kaikista eniten – avantouinti. 

Oulussa on kuulemma parikin hyvää avantouintipaikkaa, joista Seppo valitsi aloittelijaystävällisesti Oulun keskustan liepeillä olevan Tuiran, jossa ei siis ole saunaa. No, saunathan on heikoille. 

Olin jo valmiiksi täysin syväjäässä, kun saavuimme suorituspaikalle. Onneksi edes sää oli hyvä. Ilman sitä kaikkea lunta ja jäätä olisi voinut jopa kuvitella, että on kesä.

Kävelin päättäväisesti pukuhuoneeseen vaihtamaan uimavermeet päälle. Jotkut hyypiölukijat varmaan odottavat tässä vaiheessa kuvia minusta bikineissä, mutta saatte tyytyä niihin mätsäävään avantopipooni:

Toimintasuunnitelmanani oli olla mahdollisimman nopea. Siispä ryntäsin ripein askelin ulos pukuhuoneesta ja lykkäsin pyyhkeeni Sepolle, joka kokeneena avantouijana ohjeisti: ”muista hengittää, muista hengittää.” Ihan hyvä neuvo. Olisi muuten nimittäin saattanut unohtua. ”Se on vain fyysistä kipua”, taisin mutista takaisin.

Tepastelinpa siinä sitten rauhallisesti hengitellen laiturinnokkaan. Hetken ihmettelin, että miten päin veteen oikein pitäisi mennä (etuperin, takaperin, kierien?), ja päädyin lopulta peruuttamaan. Tämä siksi, että jos olisin mennyt portaita alas naama edellä, olisi minun pitänyt heittää jonkinlainen kunniakierros avannossa, enkä olisi päässyt läheskään niin nopeasti takaisin ylös. 

Seuraavista hetkistä en muista kovin paljoa, muuta kuin sen, että kaikki tapahtui ehkä noin nanosekunnissa, ja että vedestä nousun jälkeinen tunne oli, no, tunnepitoinen. Ja jos avannossakäyntini oli nopea, niin oli myös matka laiturilta takaisin pukuhuoneeseen. Sinne päästyäni olin kuitenkin todella helpottunut, ja fiilishän oli ehkä yksi parhaista ikinä! Ei siis pelkästään se fyysinen tunne, vaan se, että olin tehnyt jotain, mitä en todennäköisesti olisi koskaan tehnyt ilman Listaa. Pieni masokisti minussa alkoi jopa harkita uusintaottelua. Mutta vain harkita.

Loppuun vielä teemaan sopivaa musiikkia: