Pääsiäinen hurahti tänä vuonna Oulussa, missä en ollutkaan
aiemmin käynyt. Reissu ei alkanut kovin lupaavasti: bussi täyttyi innokkaista
pääsiäismatkalaisista viimeistä penkkiä myöten. Olin saanut raivattua tieni takapenkkiin,
mutta niin oli myös joku äiti uhmaikäisen lapsensa kanssa. Bussin käytävällä
vilisti muutama koira, ja edessä olevassa penkissä hihitteli pari
ruotsinlukijan näköistä tytsyä. Tähän yhdistettynä se, etten edellisenä iltana
ollut ollut täysin kuivin suin, ja että siitä johtuen kroppani kaipasi
auttamattomasti jonkinlaiseen horisontaaliasentoon, olivat kaikki katastrofin
ainekset koossa tulevaa viisituntista bussimatkaa ajatellen.
Kolmen vartin jälkeen alkoi onneksi helpottaa, sillä iso osa
matkalaisista oli päättänyt valita Äänekosken pääsiäisenviettopaikakseen.
Pyhäjärvellä tilanne parani entisestään ja pääsin vihdoin heittäytymään
vaakatasoon bussin takapenkkiin. Jossain P-järven ja Kärsämäen välillä koin
myös jonkinlaisen täydellisyyden hetken, kun aurinko paistoi verhojen raosta ja
luureissa soi tilanteeseen täydellisesti sopiva biisi. Hyvä reissuhan tästä oli
kehkeytymässä.
Vastaanottokomiteani
Oulussa oli hieman myöhässä, mutta vihdoin ystäväni Seppo kaahasi näyttävästi linja-autoasemalle.
Jälleennäkemisen ilo vaihtui kuitenkin nopeasti kauhun sekaiseen epätoivoon, sillä
ensimmäinen haaste päätettiin toteuttaa samoin tein. Tässä vaiheessa hieman
taustatietoa itsestäni ja suhteestani uimiseen:
Pidän uimisesta – lämpimässä vedessä. En ole koskaan uinut
luonnonvesissä kesäkuukausien ulkopuolella, yleensä en edes kesäkuussa.
Talviturkin olen aina heittänyt vasta siinä vaiheessa kun järviveden lämpötila
on kivunnut yli kahdenkymmenen asteen, eli yleensä Suomessa heinäkuussa. Viime
vuonna turkki taisi lähteä vasta elokuussa - Joonianmeressä.
Epärealististen lämpötilavaatimusteni lisäksi myös itse
veteen pääseminen kestää yleensä vähintään kymmenen minuuttia, missä vaiheessa
kanssauimareilla on yleensä jo vähän kylmä ja halu päästä takaisin saunaan. Siispä
nyt oli toteutettava se Listan kohta, jota ehkä etukäteen pelkäsin kaikista
eniten – avantouinti.
Oulussa on kuulemma parikin hyvää avantouintipaikkaa, joista
Seppo valitsi aloittelijaystävällisesti Oulun keskustan liepeillä olevan Tuiran,
jossa ei siis ole saunaa. No, saunathan on heikoille.
Olin jo valmiiksi täysin syväjäässä, kun saavuimme
suorituspaikalle. Onneksi edes sää oli hyvä. Ilman sitä kaikkea lunta ja jäätä
olisi voinut jopa kuvitella, että on kesä.
Toimintasuunnitelmanani oli olla mahdollisimman nopea. Siispä ryntäsin ripein askelin ulos
pukuhuoneesta ja lykkäsin pyyhkeeni Sepolle, joka kokeneena avantouijana ohjeisti:
”muista hengittää, muista hengittää.” Ihan hyvä neuvo. Olisi muuten nimittäin
saattanut unohtua. ”Se on vain fyysistä kipua”, taisin mutista takaisin.
Tepastelinpa siinä sitten rauhallisesti hengitellen
laiturinnokkaan. Hetken ihmettelin, että miten päin veteen oikein pitäisi mennä
(etuperin, takaperin, kierien?), ja päädyin lopulta peruuttamaan. Tämä siksi,
että jos olisin mennyt portaita alas naama edellä, olisi minun pitänyt heittää
jonkinlainen kunniakierros avannossa, enkä olisi päässyt läheskään niin
nopeasti takaisin ylös.
Seuraavista hetkistä en muista kovin paljoa, muuta kuin sen,
että kaikki tapahtui ehkä noin nanosekunnissa, ja että vedestä nousun jälkeinen
tunne oli, no, tunnepitoinen. Ja jos avannossakäyntini oli nopea, niin oli myös matka laiturilta
takaisin pukuhuoneeseen. Sinne päästyäni olin kuitenkin todella helpottunut, ja
fiilishän oli ehkä yksi parhaista ikinä! Ei siis pelkästään se fyysinen tunne,
vaan se, että olin tehnyt jotain, mitä en todennäköisesti olisi koskaan tehnyt
ilman Listaa. Pieni masokisti minussa alkoi jopa harkita uusintaottelua. Mutta
vain harkita.
Loppuun vielä teemaan sopivaa musiikkia:


Löysin blogisi hiljattain, ja pidän kovasti! Kiitos päivän piristyksestä ja onnea Listan suorittamiseen , olkoon se menestyksekästä.
VastaaPoistaKiitos, aina on ilo piristää jonkun päivää!
VastaaPoista