...and then there was blood

Olin nuorempana aika heikkopäinen. En siis tarkoita henkisesti, vaan fyysisesti. Ensimmäisen kerran pyörryin 9-vuotiaana, ja sen jälkeen erinäisiä pyörtymisiä tai melkein-pyörtymisiä on ollut lukuisia. Muutaman kerran zippaamisen jälkeen opin onneksi tunnistamaan, milloin kannattaa suosiolla heittäytyä vaakatasoon ja nostaa jalat pystyyn. Johtuuko sitten siitä, että kiloja on alkanut iän myötä kertymään, vai mistä, mutta edellisen kerran olen pitänyt pientä väliaikaa silloisen opiskelijakämppäni kaksineliöisen keittiön lattialla yli kolme vuotta sitten. Hyvä niin.

Heikkopäisyydestäni  kielii myöskin lievähkö neulakammoni. Esimerkiksi kerran alkoi heikottaa, kun katsoin Olipa kerran elämää –sarjan jaksoa, jossa joltain penskalta otettiin luuydinnäyte. Todella mahtavaa. Ehkä tästä syystä myös kaikenlaiset sairaalaympäristöt saavat karvat pystyyn, enkä kovin mielelläni käy lääkärissä.

Niinpä oma ja henkilökohtaisen sparraajani, ystäväni Inkkarin tie vei tiistai-iltapäivänä – minnekäs muuallekaan kuin – SPR:n veripalvelun Jyväskylän toimipisteeseen:

Heti alkuun muutama valituksen sana veripalvelun toimistomiljööstä: sisään astuessani näin välittömästi ne kaikki punaiset luovutustuolit ja ihmisiä luovuttamassa verta neulat suonissa. Ei siis helpottanut tilannetta yhtään. Onneksi vastaanoton täti oli erittäin mukava, ja tilanne eteni jouhevasti. Ensiluovuttajina minun ja Inkkarin täytyi lukea verenluovutuksen ehdot ja muuta tärkeää tietoa, sekä täyttää yhden sivun mittainen kysely, jonka jälkeen meidät vielä haastateltiin lyhyesti.

Haastattelun yhteydessä eteeni tuli luovutusreissun seuraava järkytys: hemoglobiinin mittaamiseksi sormenpäästä täytyi ottaa pieni verinäyte. Siis siinä, heti, verta, nyt. En ollut lainkaan varautunut moiseen henkisesti. Selvisin tilanteesta kuitenkin kunnialla - mitä nyt panikoin veripalvelun tädille pelkääväni verta ja neuloja, ja että saatan pyörtyä, ja etten edes ollut tullut paikalle täysin vapaaehtoisesti. Tädillä oli kuitenkin mukavan rauhallinen ote tilanteeseen. Hemoglobiinikin oli hyvä ja kelpasin siis luovuttajaksi. En tiedä, olinko siitä sillä hetkellä iloinen vai surullinen.

Haastattelun jälkeen ryystin vielä hetken appelsiinimehua, jonka jälkeen minut kutsuttiin luovuttamaan. Tilanteessa oli tällä kertaa eri täti, jolle myöskin kerroin pelkääväni verta ja neuloja ja että pyörtymisen mahdollisuus on olemassa. Tämäkin täti oli erittäin mukava ja ymmärtäväinen. Hän totesi, että vasemmassa kädessäni on mehevämmät suonet, joten siihen neulakin sitten päätettiin törkätä.  

Itse verenuovutus kesti 5-10 minuttia, ja vereni väheni tuona aikana noin puolella litralla. Suureksi yllätyksekseni missään vaiheessa ei alkanut heikottaa. Vereni pulputessa pussiin tarinoin Inkkarin ja veritätien kanssa blogiprojektistani, ja he intoutuivat ottamaan jopa tilannekuvia:

Kuva: suonestani pulppuavaa verta

Itsehän en missään vaiheessa katsonut käteeni, tai veripusseihin, tai muihinkaan pyörtymistä aiheuttaviin riskitekijöihin. Luovutuksen jälkeen ryystin vielä vähän lisää appelsiinimehua, ja kymmenen minuutin fiilistelyn jälkeen uskaltauduin nousemaan ylös tuolista. So far so good. Mutustin vielä yhden banaanin ja pari dominokeksiä, jonka jälkeen päätimme poistua. Mukaani sain hienon kangaskassin ja erittäin hyvän mielen! Toivottavasti vereni nyt pelastaa vaikkapa jonkun komean miehen elämän.

Summa summarum: Hyvät tarjoilut, kivat tädit, eli kannatti käydä!

Ja loppuun jälleen teemabiisi: