Lukijoideni suunnalta on viime aikoina kuulunut valituksia siitä, etten enää postaa yhtä usein kuin ennen. En postaakaan, ja tähän on syy: ulkoiset häiriötekijät. Harmittaahan se itseänikin. Pelottavinta on kuitenkin ehkä se, että koko blogihenki on jostain syystä jättämässä minua, sillä esimerkiksi eilen minulla olisi ollut mahdollisuus pyytää nimikirjoitus Niko Saariselta ja päästä ehkä jopa yhteiskuvaan hänen kanssaan, mutta mitä tein? En pyytänyt, en mennyt. Jonkinlainen ryhtiliike olisi siis hakusessa.
Muutama viikko takaperin toteutin asian, joka minulla oli ollut mielessä jo ennen kuin Sepon kanssa blogia ideoimme. Netistä löytyy nimittäin sellainen veikeä sivusto kuin http://www.wherethefuckshouldigotoeat.com/. Varsin kätevä, jos nälkä yllättää. Paitsi että sivu ehdotti minulle lounastamista Peukkulassa...
En tiedä millaisia fiiliksiä ko. paikan nimestä siitä aiemmin kuulemattomille herää, mutta Peukkulahan sijaitsee siis Jyväskylän Rauhalahdessa (alue, josta kyllä itsekin kuulin vasta nyt?), ja on verkkosivujensa mukaan ”satumainen leikkipuisto täynnä temmellystä”, missä ”kaikella saa leikkiä”.
”Jee”.
Tässä vaiheessa minut hyvin tunteville lienee jo selvää, miksi Peukkulassa lounastaminen ei herättänyt kovin suuria riemunkiljahduksia, mutta kuten Seppo tuolloin totesi, niin onhan Peukkula-kortti käännettävä, jos sellainen on suuressa jaossa jaettu. Minua vähemmän tunteville selvennyksenä, ettei komppania alle viisivuotiaita ”leikkimässä kaikella” ole se lounasmiljöö, jonka ensimmäisenä valitsisin. Selvennyksenä myös se, että lapset ovat ihan ok, kunhan vähintään yksi seuraavista ehdoista täyttyy:
- Ne ovat yli seitsenvuotiaita
- Niitä on alle kolme samassa tilassa
- Ne ovat hiljaisia, rauhallisia ja hyväkäytöksisiä
- Ne ovat kavereiden
- Ne eivät ole omia
- Ne ovat yli seitsenvuotiaita
- Niitä on alle kolme samassa tilassa
- Ne ovat hiljaisia, rauhallisia ja hyväkäytöksisiä
- Ne ovat kavereiden
- Ne eivät ole omia
Peukkulan kohdalla varmaa oli vain, että kaksi viimeistä kohtaa täyttyy, sillä päätin lähteä sinne ystäväni Paavon, hänen puolisonsa sekä heidän puolitoistavuotiaan lapsensa kanssa. Reissu oli ollut suunnitteilla jo pari kuukautta, mutta lopulta saimme aikataulut sopimaan niin, että tuon satumaisen leikkipuiston portit vihdoin kutsuivat.
Valitsimme vierailupäiväksi erään aurinkoisen perjantai-iltapäivän. Parkkipaikalla oli vain muutama auto - ilmeisesti Peukkulan high season oli jo ohitse. Sisällä meitä (tai siis lasta, aikuiset pääsevät maksutta) ei ollut kukaan rahastamassa (maksoimme toki myöhemmin, jos joku nyt kovasti tuosta hermostui). Sisällä oli ylipäätään hyvin, hyvin hiljaista. Lounasravintolakin oli jo suljettu, joten itse lounastelu jäi vielä toiseen kertaan.
Täytyy myöntää, että aikuisenkin silmin Peukkula on kieltämättä ihan vänkä paikka, tai ainakin minun teki mieli rynnätä suin päin pomppimaan pomppulinnaan.
Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni. Paavon jälkeläinen oli vielä sen verran pieni, ettei pomppulinnoista liiemmin välittänyt, mutta puolitoista tuntia kului ihan mukavasti kaikkea jännää ihmetellen. Suurimmaksi hitiksi osoittautui hiekkalaatikko.
Koska säätkin suosivat, Peukkulareissusta kehkeytyi ihan hauska, mutta koska blogini motto on ”kun tehdään, niin tehdään kunnolla”, on minun ehkä palattava tsekkaamaan huudit kun paikalla on muutama mukula enemmän:
Loppubiisinä tällä kertaa yksi suosikkilastenlauluistani:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti