Hirviömorsiamia ja muffinseja

Bridezillat. Niitä näkee useimmiten lähinnä amerikkalaisissa hääohjelmissa, mutta ilmiö lienee universaali.  Mikäli jolle kulle on epäselvää, minkälaiseen ihmiseen termillä viitataan, määrittelee urban dictionary sen seuraavasti:

bridezilla: One ridiculous spoiled bitch that thinks she is the center of the universe, just because her "show" (the wedding) is 18 months from now. Everyone else in the world has to drop everything and come running in this prime-donna's mind. The marriage will not last more than a couple of years, if the groom to be is lucky.

Example: "Man, get a load of that bridezilla. We should warn him that he will never have another blow job after getting married."

Lisää havainnollistavia esimerkkejä voi lukea täältä, mutta siis lyhyesti ilmaistuna:

Livenä en ole vielä yhteenkään bridezillaan törmännyt, mutta se johtuu varmaankin siitä, että hyvin harva läheisistä ystävistäni on rouviintunut. En tiedä, kertooko se enemmän minusta vai ystäväpiiristäni.

Äärimmäisyyksiin viety häähypetys ottaa minua päähän. Monet sanovat hääpäivää ”elämän tärkeimmäksi päiväksi”. No ok, voihan se ollakin, jos elämänsä päivät nyt jollain tavalla haluaa tärkeysjärjestykseen asettaa. Suuren rahasumman laittaminen yksiin bileisiin ei sinänsä kuulosta edes kovin hullulta, koska kyllähän nyt hyviä bileitä täytyy aina olla. Mikä omasta mielestäni sen sijaan on mielipuolista niin se, että häitä suunnitellessa aletaan jossain vaiheessa keskittyä täysin merkityksettömiin yksityiskohtiin, minkä vuoksi sitten stressataan niin paljon, että ennen hääpäivää saadaan aikaiseksi massiiviset riidat niin sulhasen, kaasojen kuin anopinkin kanssa. Unohdetaan siis, miksi häitä alun alkaen edes vietetään.

Bridezilla-aihetta hieman tutkailtuani olen myös hieman järkyttynyt huomattuani, että jotkut suorastavaan ylpeilevät sillä, että ovat bridezilloja. Löysin muun muassa suomalaisen hääblogin, joka sisältää yli 200 postausta, joista ensimmäiset on kirjoitettu ennen kuin koko kosintaa on edes kuulunut.

Jos joku nyt miettii, päätinkö blogin takia ryhtyä itse hirviömorsiameksi, niin en sentään (siitä huolimatta, että uudenvuodenennustus lupasi minulle uutta rakkautta ja kihloja). Sen sijaan päätin lähestyä hääintoilijoita ja hääjärjestelyskeneä lähtemällä häämessuille.

Ylipäätään mitkään messut eivät herätä minussa kovin suurta innostusta, koska en pidä siitä, että ensin maksetaan johonkin sisään, että päästään maksamaan lisää tuotteista, joita sinulle jokainen vastaantuleva messuihminen tuputtaa. Häämessuille en puolestani lähtisi (vaikka olisin menossa naimisiin), koska

a) ne edustavat minulle edellämainittua bridezilla-/häähypetyskulttuuria

b) netistä löytyy nykyään kaikki tarvittava hääsuunnittelua varten, jos suunnitteluapuun ylipäätään haluaa turvautua. Tosin paviljongin messuthan pyrkivät ainakin mainoksensa perusteella korvaamaan kaiken foorumeilta löytyvän tiedon:

Lähdin messuille muutaman kaverini kanssa, joista yksi on menossa elokuussa naimisiin. Bridezillan merkkejä en ainakaan hänessä huomannut, mikä oli ihan myönteinen alku messuvierailulle.

No mitä messuilta löytyi?

Kuvat otti: Beate

Hääpukuja, sormuksia, juhlapaikkojen esittelyä, kattausideoita, avioehtoneuvontaa, you name it. Tästä huolimatta oma messutuomioni: paskat messut. Bride-to-be Emsoninkaan mielestä ne eivät olleet kovin kummoiset. Messut olivat pienet, ja siellä oli monta osastoa, jotka eivät tulevan kesän häitä ajatellen olleet enää kovinkaan hyödyllisiä, kuten eri juhlapaikkoja esittelevät osastot. Jotain positiivista messuissa toki oli: ylläolevan kuvan suussasulavat muffinsit. 

Suosittelisin tulevia morsioita siis pitäytymään edelleen netin hääfoorumeilla surffailussa.

Tämä(kin) meni siis sarjaan goddamn waste of my goddamn time and money. 

Parasta mitä rahalla saa?

Ilotulitteet ovat – monien vastustuksesta ja kieltovaatimuksista huolimatta – melko tärkeältä tuntuva osa myös suomalaisten uudenvuodenviettoa. Itselläni lemmikittömänä ihmisenä ei sinänsä ole mitään niitä vastaan. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, etten ainakaan omia rahojani raketteihin laita, koska aina löytyy joku, joka haluaa välttämättä maksaa siitä, että saa itse valita pomminsa ja sytyttää sytytyslangan. Lapsena se oli serkkuni, lukiossa silloinen poikaystäväni ja yliopistoaikana Jyväskylän kaupunki. Tämä järjestely on aina sopinut minulle vallan mainiosti.

Tänä vuonna vietin jälleen kerran uutta vuotta ystävieni seurassa. Illan isäntä kertoi etukäteen tapahtuman Facebook-sivulla, että ilotulitteita on mahdollista tilata hänen kaverinsa kautta, ja saada niistä vieläpä 20 % alennus. Ensimmäisten tilaajien valinnat masensivat minua sen verran, että päätin uhmata periaatteitani ja tuoda iltaan jotain hieman jykevämpää – nimittäin Keisarin.

Keppiraketit ovat aina olleet jonkin asteen pettymys, mutta olin silti toiveikas. Kyseistä ilotulitetta markkinoitiin nimittäin seuraavasti:

PARASTA MITÄ RAHALLA SAA

Tämän kauden suurin ja komein irtoraketti.

Raketissa on arvokas shell inside -ydin, jonka ansiosta

ilmassa räjähtävä tähtisade on säännöllisen pyöreä,

valtavan kokoinen ja pitkään taivaalla viipyvä.

Tällaisia näkee markettien avajaisissa.

Kyllähän tällä markkinointitekstillä ja 15 euron hinnalla pitäisi jonkinlainen spektaakkeli saada aikaiseksi, ja raketin koonkin perusteella sellaista oli enemmän kuin lupa odottaa. 

Hieman ennen keskiyötä pystytimme Köhniöjärven rantaan telineen keppiraketilleni, lunta kun ei Jyväskylässä tuolloin ollut. 

Aloitimme vuodenvaihteen ilotulitukset hieman pienemmillä raketeilla, kunnes oli Keisarin vuoro. Keppiraketti ei yllättänyt positiivisesti tälläkään kertaa, vaan se oli karmea antikliimaksi. "Kauden suurin ja komein irtoraketti", my ass. "Parasta mitä rahalla saa"??? Keksin samantien noin miljoona parempaa asiaa, mitä rahalla saa. Mutta onhan rahoja tämän blogin puitteissa tullut tuhlattua turhempaankin, joten mitäpä tuosta.

Ilotulitepettymyksestä huolimatta vuosi vaihtui railakkaissa merkeissä. Ensi vuonna aion jälleen nauttia ainoastaan muiden maksamien rakettien katselusta.